Yrittäjätarina: inspiraatiota isoisän amerikan valloituksesta

Isoisäni, Aapeli, lähti höyrylaivalla Southamptonista New Yorkiin ja jatkoi sieltä edelleen Michiganiin metsä- ja kaivostöihin vuonna 1907. Se oli melkoista yritteliäisyyttä ja heittäytymistä maalaispojalta, joka ei osannut sanaakaan englantia. Palattuaan Michiganista muutama vuosi myöhemmin hän toimi maanviljelijänä, kyläkauppiaana ja metsätyömiehenä. Aapeli oli myös Pieksämäen kolmannen henkilöauton, Fordin, ylpeä omistaja ja perimätiedon mukaan kahden muun paikallisen autoilijan kauhu tullessaan Amerikan autollaan vastaan kapealla kylätiellä. Olen aina tuntenut jonkinlaista hengenheimolaisuutta pappaani kohtaan, vaikka en koskaan ehtinyt näkemään häntä. Tunne on vain vahvistunut iän myötä.

Vuonna 2010, noin sata vuotta pappani Amerikan-matkan jälkeen, minulla oli työn suhteen kaikki mallillaan: mahtavat työkaverit ja asiakkaat, mielenkiintoinen työ sekä upeat puitteet töiden tekemiseen. Organisaatiokin oli ketterä sekä avoin ehdotuksille ja mielipiteille. Jotakin kuitenkin tuntui puuttuvan: mobiilivallankumous eteni kovaa vauhtia, enkä minä ollut mukana. Pilvivallankumouskin oli jo ovella. Minulla oli todella palava halu työskennellä uusimpien teknologioiden parissa, mutta se ei ollut silloisen työnantajani palveluksessa mahdollista. Jotain piti tehdä, vaikka käytännössä kaikki oli hyvin.

Olin työurani aikana huomannut hakeutuvani töihin yhä pienempiin ja pienempiin yrityksiin. Pienemmät organisaatiot tuntuivat toimivan tehokkaammin ja jokainen pystyi oikeasti vaikuttamaan omaan työhönsä ja työympäristöönsä. Pienissä organisaatioissa ei oltu myöskään omista rooleista turhan tarkkoja: jokainen pystyi kaatamaan puita, kuormaamaan tukkeja, tekemään kaivostöitä, puimaan viljaa, lakaisemaan terassin tai palvelemaan asiakasta kassalla. Se toi työhön vain piristävää vaihtelua. Isoissa organisaatioissa kaikki olivat rooliensa vankeja ja kehityskeskustelutkin tuntuivat pelkiltä palkankorotusneuvotteluilta, koska palkkaa lukuun ottamatta muut ehdotukset eivät koskaan johtaneet mihinkään, vaikka koko tiimi, vetäjä mukaan lukien, olisi seisonut niiden takana. Aina joltakin hierarkian tasolta löytyi norsujen hautausmaa, jonne ehdotukset vaelsivat kuolemaan. Kehity siinä sitten, jos ainoa merkki kehityksestä on palkka.

Minulla on aina ollut se käsitys, että loppujen lopuksi juuri minä olen vastuussa itsestäni, osaamisestani ja hyvinvoinnistani. Näitä asioita ei vain voi, eikä saa, ulkoistaa kenellekään muulle, vaikka tukea ja neuvoja kannattaakin ottaa vastaan, jos niitä on tarjolla. Jokaisen täytyy tehdä ratkaisut itselleen tärkeissä asioissa ja pitää ammattitaidostaan huolta. Mikroyrittäjäksi ryhtyminen ja yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle hyppääminen tuntui voimaannuttavalta. Ja tuntuu yhä. Yrittäminen ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta harvat palkitsevat asiat ovat.

Yrittäjänä teen asioita, joita haluan tehdä. Haastan itseäni. Olen alkuloikan jälkeen lähtenyt mukaan osakkaaksi myös pariin uuteen yritykseen. Minulla on edelleen aivan mahtavia työkavereita, yhteistyökumppaneita ja asiakkaita, entistäkin mielenkiintoisempi työ sekä mahdollisuus valita puitteet, joissa työskentelen. Minulla on juuri minulle maailman paras työ. Voin keskittyä omaan ydinosaamiseeni ja itselleni mielenkiintoisiin asioihin yhteistyökumppaneiden ja erilaisten työtä tukevien palveluiden avulla.

Oloni on edelleen innostunut. Aivan kuin minä, pikkukaupungin poika, olisin S.S. Saint Paulin kannella keskellä Atlanttia matkalla kohti Ellis Islandia. Mutta en ole yksin.